Juu, hetki on vierähtänyt. Ei sillä, etteikö tämä blogi olisi ollut mielessä. Aikaa ei ole vain ollut kirjoittaa. Siis sellaista aikaa, ettei joku olisi koko ajan takana tai keskeyttämässä ajatuksia.

Tyttömme on jo niin iso. Ihan omastakin mielestään. Osaa nukahtaa isin kanssa tai mummin ja ei ole niin kiinni koko ajan minussa, kuin vielä keväällä.

Oma kunto on kohonnut ja taantunut jo useamman kerran. Kuntosalin 10x kortti on yhä puoliksi käyttämättä. Tosin tuo tyttösen selkärepussa nukuttaminen (16kg) on ihan kiva kuntolenkki. Harmi vaan, että päikkärit ovat katoava luonnonvara meidän perheessä.

On ollut niin ihanaa, kun on voinut syödä lähes mitä vaan (laktoositonta, ei voimakkaasti maustettua, ilman sitrushedelmiä, herneitä tai punaista lihaa) ja onhan sitä tullut sitten hieman herkuteltua, köh köh... Mutta tää on niitä juttuja, joita harva muu ymmärtää, kuin sellainen joka joskus on ollut kovin rajoittavalla dietillä.

Toista lasta on mietitty ja mietitty. Miehen mielestä asia on ihan selvä, eikä hän oikein näe mitään suurta pohtimisen tarvetta. Epäilen ymmärtääkö hän, kuinka paljon enemmän osallistumista toinen lapsi vaatisi häneltä. Itse olen pikkuhiljaa alkanut olla valmis toisen pikkuisen odotukselle, noin ajatustasolla. Tai siis enää ei tunnu kamalalta ajatukselta, että ensi kesänä tai joskus noita nappuloita olisi kaksi. Tylleröinen alkaa olla jo niin iso, että tuntuu mahdolliselta että aikaa olisi toisellekin, kun ei ensimmäinen ole ihan koko aikaa tarvitsemassa huolenpitoa. Ja nyt talvella olisi aikaa itsellekin ehkä vähän enemmän.

Silloin kun neitonen oli pienempi, en voinut kuvitella, miten kahden (tai useamman) pienen lapsen äidit ehtivät jakaa aikansa lapsien tarpeiden mukaan? (ja selvitä hommasta hengissä ;) ) Suuri hatunnosto heille!

Toinen mieltäni askarruttava seikka on sisarussuhteet. Itselläni on aika haastava sisarussuhde, ollut ihan pienestä asti. Miten sitä osaisi kasvattaa lapsista keskenään kavereita?

Kun asiat ovat tässä loksahdelleet kohdalleen, niin kävinpä sitten vielä tarkastuttamassa, että kaikki on kunnossa ihan lääkäriltäkin. Olihan se. Tuosta tiedosta ilahtuneina päätimme miehen kanssa jättää tuon ehkäisyn pois, jos tärppää niin tärppää, ei stressiä.
Olen tässä miettinyt, että kuinkakohan kauan tuo stressittömyys jatkuu. Toistaiseksi kyllä, vaikka ei ole lainkaan minun tapaistani :)
Kuntoilu täytyy saada taas lukujärjestykseen, heti maanantaina ;)